26. Blogi taukoilee

Blogi pitää pienen tauon, jotta saan tehtyä valmiiksi ulkoasun, joka miellyttää myös itseäni. Palaamme asiaan varmasti viimeistään syyskuun alussa, toivottavasti hyvien (hevos)uutisten kera. Xoxo, olette maailman ihanimmat lukijat!

25. Miksi juuri corgi?

Satuin lukemaan Narulelu maailmalla -blogin postauksen aiheesta millä perusteella hankit koiran. Mä tapasin ensimmäisen corgin vuonna 2008 lähteissäni kaverini tykö ouluun. Tämä Luru-poika (Beryllos Cesar's Consul) onnistui kertaheitolla valtaamaan mun sydämen täysin. Aivan mahtava pieni koira varustettuna niin suurella sydämellä, kuin egollakin. Tämän jälkeen olen tiennyt, että welsh corgi, on ainoa rotu, jota kykenisin vaalimaan ja antamaan kaiken rakkauden tälle mahtavalle rodulle. Brindle-uros Luru ikävä kyllä laukkailee jo vihreimmillä paimenmailla, mutta tämän mahtavan koiran persoona elää monen henkilön sydämessä edelleen.

Auran tuleminen meille oli täysin sattumaa, olin aiemmin liittynyt Facebookissa Suomen Welsh Corgit ryhmään, jossa tutustuin erääseen oululaiseen kasvattajaan. Tälle henkilölle kaikki meriitit, mitä minulla on tarjota, koska häneltä olen oppinut lähestulkoo kaiken, mitä ylipäätään koirista tiedän. Tässä vaiheessa on varmaan hyvä mainita, että olen aina ollut kissaihminen, enkä tiennyt koirista juurikaan mitään ennen kuin juttelin tämän henkilön kanssa. On onnekas sattuma, että Aura on perusterve (kyynärät 0/0, lonkat C/B, ei perinnöllisiä sairauksia), sillä tuossa vaiheessa en tiennyt juurikaan muuta kuin sen, mitä olin Suomen Welsh Corgi Seura ry:n sivuilta lukenut. Oikeastaan vasta Auran tulon jälkeen olen perehtynyt rotuun tarkemmin, tutkinut sen historiaa ja keskustellut sekä kasvattajien että muiden rodun harrastajien kanssa.

Jos palataan alkuperäiseen aiheeseen, niin Auran lisäksi haaveilen toisesta corgista, joskin cardiganin sijaan pembrokesta. Ensimmäinen asia, jonka koiraa (omaksi) hankkiessani haluan tietää, on kasvattaja: tämän kasvatusperiaatteet, millaisia koiria hän käyttää jalostukseen, millaisia pentueita (ja kuinka usein) hän on aiemmin teettänyt. Corgihan on matalasta maavarasta ja pitkästä selästään huolimatta melko terve rotu, vaikka onkin tietenkin muuttunut vuosien saatossa, muttei niin paljon kuin esimerkiksi saksanpaimenkoira (näyttelylinja vs. käyttölinja, sakemanni ennen ja nyt). Sen jälkeen alan miettimään, mitä haluan koirani kanssa tehdä. Corgi sopii niin seurakoiraksi kuin lajeihinkin. Tulevaisuudessa haaveena on pemu, jonka kanssa käydä näyttelyissä, agilityssä sekä rallytokossa. 

Tämä postaus on ennen kaikkea kunnianosoitus Lurun muistolle sekä tälle mahtavalle rodulle, olen kiitollinen siitä, että olen tavannut mahtavia ihmisiä, jotka ovat opastaneet minut koirien kanssa alkuun, antaneet minulle tilaisuuden, opastaneet ja neuvoneet minua kun olen sitä tarvinut, sekä ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että Aura on täällä, meidän luona, kotona jonne se kuuluu. 

Kiitos Luru, corgien kingi, pidähän kovaa jöötä niille maalaisjunteille siellä ylhäällä ♥

23. Ensimmäinen - ja viimeinen(!) kuvapostaus ikinä

Elämän ei aina tarvitse olla niin kauhean vakavaa, joten koittakaa kestää mielenköyhät kuvat meidän astetta hölmömmistä elukoista.

(Ps. Aura kirjoittaa tätä postausta mun kainalossa)

I am totally speechless.

23. Auran rankka päivä

Tänään koitti sitten se inhottava päivä, jota myös me ollaan kauhulla odotettu: kohdunpoisto. Eläinlääkäri oli onneksi vanha tuttu ja kovasti arvostettu Kokkolan Eläinlääkintä Kälviällä, noin kahdenkymmenen minuutin ajomatkan päässä Kokkolasta. Aura oli pirteä ja hyväntuulinen matkalla kohteeseen ja kierteli vastaanotolla hämmentyneen oloisena, muttei vaikuttanut pelokkaalta. Neiti punnittiin ja lisämassaa oli hieman tullut, painoa oli nyt 13 kiloa ja 300 grammaa, pieni se on vieläkin!

Esilääkitys saatin annettua helposti, Aura oli hyvin kärsivällinen ja osoitti jännitystä vain nojaamalla minuun. Tippa laitettiin valmiiksi ja karvat ajeltiin, minkä jälkeen meidät passitettiin ulos. Leikkaus sujui erittäin hyvin, Aura heräili ensimmäisen kerran jo kun kannettiin se autosta kotiin. Parin tunnin unen jälkeen neiti pyrki jo kovin innokkaasti ylös ja on nyt illan mittaan toipunut oikein malliikkasti. Pari kovaa "buh" äännähdystäkin on kuulunut, kun postinjakaja kävi heittämässä Kokkola-lehden postilaatikkoon. 

Lyhyesti tiivistettynä kaikki meni hyvin, kohdussa oli pientä nestekiertymään, joka olisi myöhemmässä vaiheessa saattanut aiheuttaa kohtutulehduksen, joten sterkkaus tässä vaiheessa oli hyvä päätös. Kiitän mahtavaa eläinlääkäriämme jälleen kerran asiallisesta ja asiantuntevasta hoidosta. 

Me tosiaan leiriydyttiin Nikon kanssa mun vanhempien asuntoon talonvahdeiksi, kun ovat mökillä tuntemattoman mittaiseksi ajaksi. Meidän 30 neliömetriä tuntuu välillä ahtaalta niin mahtavaa olla vähän isommassa asunnossa, elukatkin on melkein sopusoinnussa, joskin sähisevät lautasantennia käyttävälle Auralle. 

Niin mistä huomaa, että täällä on mies talossa?

Kahdessa alimmassa kuvassa on oma kissani Rölli, joka ei täällä blogin puolella olekaan päässyt vielä esittäytymään. Me ollaan Röllin kanssa vietetty pitkä yhteinen historia, kymmenen vaihderikasta vuotta tämän maailmanvaltiaan kanssa, joka heti loikkasi keittiönpöydälle (sika!) kun pääsi tänne. Oli ilmeisesti sitä mieltä, että kun sitä kerran täällä "kotona" taas ollaan, niin vallataan sitten koko huusholli. Kuvassa myös Auran lääkitykset ja äitin kirjoittamat kissanhoito-ohjeet heidän kissansa varalle.

22. Rikas, rakas, köyhä, varas!

Meistä jokainen on ollut joskus nuori, tietämätön ja jopa tyhmä. Hetken mielijohteesta on tehty asioita, joita on kaduttu myöhemmin. On tullut sanottua asioita, joita ei ole tarkoittanut, mutta mikä pahempaa, omaa ajattelemattomuuttaan on tullut tehtyä asioita, joista on vaikea päästä yli, ja miltei mahdotonta, kun muut muistuttavat siitä jatkuvasti. Henkilökohtaisesti minä kuulun siihen ihmisryhmään, jotka oppivat vain kantapään kautta: täytyy käydä todella pohjalla, että pääsee kiipeämään huipulle. Huippua en vielä näe, se kiiltää pilvien takana horisontissa, olen ehkä vasta kurottamassa jalkojani takaisin tasaiselle maaperälle.

Kauttarantain tämä postaus liittyy ennen kaikkea hevosiin ja ehkä vielä enemmän hevosihmisiin. Ratsastus -niminen kansantauti onnistui ottamaan meikätytön valtaansa ollessani kuuden, korkeintaan seitsemän vanha. Vartuin tietyissä hevospiireissä, jonne aluksi en oikein sopeutunut, mutta teini-ikään päästyäni tunsin kuuluvani joukkoon. Ja hetken oikeasti kuuluinkin. Kunnes aloin tehdä virheitä: tasaiseen tahtiin, yksi toisensa jälkeen. Nämä virheet eivät oikeastaan liittyneet varsinaisesti hevosiin, vaan siihen kuinka kerta toisensa jälkeen tuotin pettymyksen ja rikoin antamani lupauksen. Sain anteeksi useammin kuin olisin ansainnut, mutta sitten tuli se kerta, kun tämä joukko sanoi viimeisen "ein".

Ei ole olemassa hyvää tekosyytä niille asioille, joita olen sanonut tai tehnyt, mutta jospa valotetaan hieman niitä lähtökohtia, joista minä olen tullut.  Tähän kohtaan täytyy tietenkin sanoa, että moni muu lapsi on lähtenyt samoista olosuhteista, ja onnistunut siitä huolimatta elämässään hyvin. Minä epäonnekseni en kuulu tähän ryhmään. Olen avioton erokodin lapsi, äiti joutui jo melko nuorella iällä sairaseläkkeelle ja isä oli siihen aikaan uskoton. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, sairastan paniikkihäiriötä, ja nämä oireet alkoivat ilmentyä siinä vaiheessa erilaisina pelkotiloina, pakkomielteinä tarkastaa ulko-oven lukko, hellat, kahvinkeitin yms. Erilaisen ulkomuotoni (kyllä, minä olin juuri se äidin halpoihin, epämuodikkaisiin vaatteisiin pukeutunut pullukka, jolla oli tasaisesti leikattu pottatukka) takia jouduin hyvin nopeasti koulussa syrjityksi.

Luonteestani ovat ihmiset hyvin montaa mieltä. Ne, jotka eivät kunnolla minua tunne, luulevat ylimieliseksi. Olen nopea reagoimaan sanallisesti asioihin, jotka loukkaavat minua, ja minä on valitettavan herkkä loukkaantumaan. Se on koodattu niihin geeneihin, jotka mun sisällä on, ja ne kuuluvat siihen perusluonteeseen, jota on mahdotonta muuttaa. Omaa sietokykyä voi - ja kuuluu laajentaa, mutta mahdottomiin asti en kuitenkaan veny.

Ylpeä hoitaja Kokkolan kansallisissa estekisoissa, kaatosateessa 2012

Halusin kirjoittaa tämän postauksen sen perusteella, mitä tapahtui muutama vuosi sitten, ja mitä tapahtui tänään. Kun muutin huostaanottopaikastani takaisin Kokkolaan, kuulin eräästä hevosesta, joka oli käytännössä täysin ilman hoitoa, jollei lukuun otettu sitä että tallilaiset ja tallin omistaja hyvästä tahdostaan huolehtivat hevosesta kuin omastaan, koska hevosen "varsinainen" omistaja ei ottanut enää mitään kantaa. Säälistä kävin pyytämässä tältä oletetulta omistajalta luvan hoitaa ja liikuttaa tätä hevosta. Tässä kohtaan tein ensimmäisen oikeasti suuren virheen: minulla ei ollut tarpeeksi tietoa ja kokemusta, jotta olisin tajunnut että pitkään seisonutta hevosta ei voi ratsastaa samalla tavalla kuin ratsastuskouluhevosta, joka on liikkunut normaalisti 4-6 päivään viikossa. Kyllä, olisi pitänyt olla fiksumpi ja kysyä apua.

Sain huomautuksen tästä sekä hangessa laukannoston harjoittelemisesta, että molemmat ovat vaarallista touhua. Itsehän tätä ennen olin ratsastanut lämppäritamma Roosaa kaikissa askellajeissa erilaisissa tilanteissa talvella. Välillä hangessa, välillä liukkaalla jäällä. Tietenkin pohjat huomioon ottaen olimme liikkuneet vain käynnissä, mutta kyllä sitä välillä vedettiin hevosen omistajan kanssa hädintuskin auratulla soratielle, johon lumi oli tamppautunut tasaiseksi matoksi.

Se mitään tänään kuulin tuon tapahtuman lisäksi, on että minulla on porttikieltoja useammalle eri tallille, kun sieltä on kadonnut tavaraa. Teini-iässä olen jäänyt kiinni myymälävarkaudesta, ja häpeän sitä syvästi, mutta koskaan en ole miltään tallilta mitään varastanut. Puhetta oli myös siitä, että ei voi tietää tulenko paikalle vai enkö. Pyrin aina tulemaan sovittuun tapaamiseen ajallaan ja mikäli en pääse, niin ilmoitan siitä niin aikaisin kuin kykenen. Joskus kuitenkin on ollut tilanteita, jolloin ilmoittaminen on ollut lähes mahdotonta. Joskus on ollut tilanteita, jolloin en ole kyennyt edes ajattelemaan niin pitkälle.

On helppo laittaa asioita näiden sairauksien piikkiin, mutta tosiasia on että kun lähestyt psykoosin kaltaista masennustilaa, kaikkein viimeiseksi mielessä on ilmoitella ihmisille missä tilassa on.

Tässä rakkaassa oikeusvaltiossamme jopa murhaajat saavat uuden mahdollisuuden, mahdollisuuden sovittaa tekonsa, ja näyttää että pystyvät muuttuvat. Tässä rakkaassa hevosvaltiossa, minä, rappioteini, itsemurha-altis varas, valehtelija - ja millä kaikilla muilla nimillä haluattekaan minua kutsua, en voi saada uutta mahdollisuutta.

21. Miltä se tuntuu?

On kurkussa paha pala,

ei se lähde millään pois

Miltä se tuntuu, jos sulla valuu kyyneleet

Jos sulla valuu kyyneleet, ja hän luulee, että ne liittyy onneen 

Ja sulla valuu kyyneleet - ne ei liity onneen

Syvä, kova kipu rinnassa, se ei lähde pois. Tuntuu kuin joku olisi kiertänyt liian tiukan huivin kaulan ympärille, pelkäät tukehtuvasi tunteeseen, jota oikeasti ei ole olemassakaan. Hikoilet kuin olisit juuri herännyt pahasta painajaisesta, mutta painajainen jatkuu hereilläkin. Et tiedä oletko oikeasti tässä, kädet tärisevät etkä saa hillittyä tuota vapinaa, joka valtaa sinut sisältäpäin. Siltä se tuntuu.

Otsikko ja kursivoitu teksti on lainattu Kaija Koon biisistä Miltä se tuntuu, koska se tuntui sopivan kontekstiin niin hyvin. Moni on varmaan ehtinyt huomata, että olen palannut takaisin Kokkolaan, enkä aloittanut opintojani Ruovedellä kuten oli tarkoitus. 

Lähimmät ihmiset tietävät että sairastan paniikkihäiriötä, joka on ollut jo vuosia oireeton. Ruovedelle lähdettyäni alkoivat myös kohtaukset. Stressi, masennus ja rahaongelmat ovat varmaan suurimpia taustoja sille, että nuo kohtaukset alkoivat uudelleen. Minulle se tarkoitti paluuta kotiin. Lainaan itseäni henkilökohtaisesta tajunnanvirtapäiväkirjastani: 

"Ihmettelen mitä kerron ystäville ja tutuilleni kun tulen takaisin. Joudun taas häpeämään, ensin uhosin kuinka en enää ikinä palaisi ja silti... tässä sitä ollaan. Voiko mielenterveydellinen ongelma oikeasti rajoittaa elämää näin paljon? En uskalla päästää tutusta irti, koska pelkään ajelevahtivani ajan ja ajattomuuden välissä ilman päämäärää. Onko tämä se, mitä kerron muille kun palaan? Onko häpeä, jos sairaus ei ole ruumiillinen? Liian paljon kysymyksiä, joihin en vielä osaa vastata. Kaija Koon biisissä lauletaan: "Hän kätensä rintansa päälle painaa taas, ja kysyy mikä siihen koskee, mikä se nyt olikaan.  Ja siitä hänen sänkynsä laidalta kerrottiin: voi liekki elämän polttaa joskus oikein tosissaan." Hämmentää."

Ja minä päätin. Kerron totuuden.

Valotan myös sen verran blogin tulevaisuudesta, että jatkossa aion kirjoittaa julkisesti ajatuksistani, mielipiteistäni ja sairauksistani. Niin monta pintapuolista blogia on jo olemassa, että aion ottaa erilaisen näkökulman postauksiin. Haluan olla rehellinen niin ystävilleni kuin lukijoillenikin, sillä ei ole häpeä sairastaa psyykkisesti. Ei ihmisen kuulu tuntea häpeää siitä, jos aamulla ei kykene nousemaan sängystä tai kun julkisella paikalla pelkää. Minä olen arvokas sellaisena kuin olen, niin kuin olet sinäkin. Toivon kykeneväni antamaan edes jonkinlaista vertaistukea muille psyykkisesti sairaille.