Meistä jokainen on ollut joskus nuori, tietämätön ja jopa tyhmä. Hetken mielijohteesta on tehty asioita, joita on kaduttu myöhemmin. On tullut sanottua asioita, joita ei ole tarkoittanut, mutta mikä pahempaa, omaa ajattelemattomuuttaan on tullut tehtyä asioita, joista on vaikea päästä yli, ja miltei mahdotonta, kun muut muistuttavat siitä jatkuvasti. Henkilökohtaisesti minä kuulun siihen ihmisryhmään, jotka oppivat vain kantapään kautta: täytyy käydä todella pohjalla, että pääsee kiipeämään huipulle. Huippua en vielä näe, se kiiltää pilvien takana horisontissa, olen ehkä vasta kurottamassa jalkojani takaisin tasaiselle maaperälle.
Kauttarantain tämä postaus liittyy ennen kaikkea hevosiin ja ehkä vielä enemmän hevosihmisiin. Ratsastus -niminen kansantauti onnistui ottamaan meikätytön valtaansa ollessani kuuden, korkeintaan seitsemän vanha. Vartuin tietyissä hevospiireissä, jonne aluksi en oikein sopeutunut, mutta teini-ikään päästyäni tunsin kuuluvani joukkoon. Ja hetken oikeasti kuuluinkin. Kunnes aloin tehdä virheitä: tasaiseen tahtiin, yksi toisensa jälkeen. Nämä virheet eivät oikeastaan liittyneet varsinaisesti hevosiin, vaan siihen kuinka kerta toisensa jälkeen tuotin pettymyksen ja rikoin antamani lupauksen. Sain anteeksi useammin kuin olisin ansainnut, mutta sitten tuli se kerta, kun tämä joukko sanoi viimeisen "ein".
Ei ole olemassa hyvää tekosyytä niille asioille, joita olen sanonut tai tehnyt, mutta jospa valotetaan hieman niitä lähtökohtia, joista minä olen tullut. Tähän kohtaan täytyy tietenkin sanoa, että moni muu lapsi on lähtenyt samoista olosuhteista, ja onnistunut siitä huolimatta elämässään hyvin. Minä epäonnekseni en kuulu tähän ryhmään. Olen avioton erokodin lapsi, äiti joutui jo melko nuorella iällä sairaseläkkeelle ja isä oli siihen aikaan uskoton. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, sairastan paniikkihäiriötä, ja nämä oireet alkoivat ilmentyä siinä vaiheessa erilaisina pelkotiloina, pakkomielteinä tarkastaa ulko-oven lukko, hellat, kahvinkeitin yms. Erilaisen ulkomuotoni (kyllä, minä olin juuri se äidin halpoihin, epämuodikkaisiin vaatteisiin pukeutunut pullukka, jolla oli tasaisesti leikattu pottatukka) takia jouduin hyvin nopeasti koulussa syrjityksi.
Luonteestani ovat ihmiset hyvin montaa mieltä. Ne, jotka eivät kunnolla minua tunne, luulevat ylimieliseksi. Olen nopea reagoimaan sanallisesti asioihin, jotka loukkaavat minua, ja minä on valitettavan herkkä loukkaantumaan. Se on koodattu niihin geeneihin, jotka mun sisällä on, ja ne kuuluvat siihen perusluonteeseen, jota on mahdotonta muuttaa. Omaa sietokykyä voi - ja kuuluu laajentaa, mutta mahdottomiin asti en kuitenkaan veny.
 |
| Ylpeä hoitaja Kokkolan kansallisissa estekisoissa, kaatosateessa 2012 |
Halusin kirjoittaa tämän postauksen sen perusteella, mitä tapahtui muutama vuosi sitten, ja mitä tapahtui tänään. Kun muutin huostaanottopaikastani takaisin Kokkolaan, kuulin eräästä hevosesta, joka oli käytännössä täysin ilman hoitoa, jollei lukuun otettu sitä että tallilaiset ja tallin omistaja hyvästä tahdostaan huolehtivat hevosesta kuin omastaan, koska hevosen "varsinainen" omistaja ei ottanut enää mitään kantaa. Säälistä kävin pyytämässä tältä oletetulta omistajalta luvan hoitaa ja liikuttaa tätä hevosta. Tässä kohtaan tein ensimmäisen oikeasti suuren virheen: minulla ei ollut tarpeeksi tietoa ja kokemusta, jotta olisin tajunnut että pitkään seisonutta hevosta ei voi ratsastaa samalla tavalla kuin ratsastuskouluhevosta, joka on liikkunut normaalisti 4-6 päivään viikossa. Kyllä, olisi pitänyt olla fiksumpi ja kysyä apua.
Sain huomautuksen tästä sekä hangessa laukannoston harjoittelemisesta, että molemmat ovat vaarallista touhua. Itsehän tätä ennen olin ratsastanut lämppäritamma Roosaa kaikissa askellajeissa erilaisissa tilanteissa talvella. Välillä hangessa, välillä liukkaalla jäällä. Tietenkin pohjat huomioon ottaen olimme liikkuneet vain käynnissä, mutta kyllä sitä välillä vedettiin hevosen omistajan kanssa hädintuskin auratulla soratielle, johon lumi oli tamppautunut tasaiseksi matoksi.
Se mitään tänään kuulin tuon tapahtuman lisäksi, on että minulla on porttikieltoja useammalle eri tallille, kun sieltä on kadonnut tavaraa. Teini-iässä olen jäänyt kiinni myymälävarkaudesta, ja häpeän sitä syvästi, mutta koskaan en ole miltään tallilta mitään varastanut. Puhetta oli myös siitä, että ei voi tietää tulenko paikalle vai enkö. Pyrin aina tulemaan sovittuun tapaamiseen ajallaan ja mikäli en pääse, niin ilmoitan siitä niin aikaisin kuin kykenen. Joskus kuitenkin on ollut tilanteita, jolloin ilmoittaminen on ollut lähes mahdotonta. Joskus on ollut tilanteita, jolloin en ole kyennyt edes ajattelemaan niin pitkälle.
On helppo laittaa asioita näiden sairauksien piikkiin, mutta tosiasia on että kun lähestyt psykoosin kaltaista masennustilaa, kaikkein viimeiseksi mielessä on ilmoitella ihmisille missä tilassa on.
Tässä rakkaassa oikeusvaltiossamme jopa murhaajat saavat uuden mahdollisuuden, mahdollisuuden sovittaa tekonsa, ja näyttää että pystyvät muuttuvat. Tässä rakkaassa hevosvaltiossa, minä, rappioteini, itsemurha-altis varas, valehtelija - ja millä kaikilla muilla nimillä haluattekaan minua kutsua, en voi saada uutta mahdollisuutta.
.jpg)
.jpg)
