21. Miltä se tuntuu?

On kurkussa paha pala,

ei se lähde millään pois

Miltä se tuntuu, jos sulla valuu kyyneleet

Jos sulla valuu kyyneleet, ja hän luulee, että ne liittyy onneen 

Ja sulla valuu kyyneleet - ne ei liity onneen

Syvä, kova kipu rinnassa, se ei lähde pois. Tuntuu kuin joku olisi kiertänyt liian tiukan huivin kaulan ympärille, pelkäät tukehtuvasi tunteeseen, jota oikeasti ei ole olemassakaan. Hikoilet kuin olisit juuri herännyt pahasta painajaisesta, mutta painajainen jatkuu hereilläkin. Et tiedä oletko oikeasti tässä, kädet tärisevät etkä saa hillittyä tuota vapinaa, joka valtaa sinut sisältäpäin. Siltä se tuntuu.

Otsikko ja kursivoitu teksti on lainattu Kaija Koon biisistä Miltä se tuntuu, koska se tuntui sopivan kontekstiin niin hyvin. Moni on varmaan ehtinyt huomata, että olen palannut takaisin Kokkolaan, enkä aloittanut opintojani Ruovedellä kuten oli tarkoitus. 

Lähimmät ihmiset tietävät että sairastan paniikkihäiriötä, joka on ollut jo vuosia oireeton. Ruovedelle lähdettyäni alkoivat myös kohtaukset. Stressi, masennus ja rahaongelmat ovat varmaan suurimpia taustoja sille, että nuo kohtaukset alkoivat uudelleen. Minulle se tarkoitti paluuta kotiin. Lainaan itseäni henkilökohtaisesta tajunnanvirtapäiväkirjastani: 

"Ihmettelen mitä kerron ystäville ja tutuilleni kun tulen takaisin. Joudun taas häpeämään, ensin uhosin kuinka en enää ikinä palaisi ja silti... tässä sitä ollaan. Voiko mielenterveydellinen ongelma oikeasti rajoittaa elämää näin paljon? En uskalla päästää tutusta irti, koska pelkään ajelevahtivani ajan ja ajattomuuden välissä ilman päämäärää. Onko tämä se, mitä kerron muille kun palaan? Onko häpeä, jos sairaus ei ole ruumiillinen? Liian paljon kysymyksiä, joihin en vielä osaa vastata. Kaija Koon biisissä lauletaan: "Hän kätensä rintansa päälle painaa taas, ja kysyy mikä siihen koskee, mikä se nyt olikaan.  Ja siitä hänen sänkynsä laidalta kerrottiin: voi liekki elämän polttaa joskus oikein tosissaan." Hämmentää."

Ja minä päätin. Kerron totuuden.

Valotan myös sen verran blogin tulevaisuudesta, että jatkossa aion kirjoittaa julkisesti ajatuksistani, mielipiteistäni ja sairauksistani. Niin monta pintapuolista blogia on jo olemassa, että aion ottaa erilaisen näkökulman postauksiin. Haluan olla rehellinen niin ystävilleni kuin lukijoillenikin, sillä ei ole häpeä sairastaa psyykkisesti. Ei ihmisen kuulu tuntea häpeää siitä, jos aamulla ei kykene nousemaan sängystä tai kun julkisella paikalla pelkää. Minä olen arvokas sellaisena kuin olen, niin kuin olet sinäkin. Toivon kykeneväni antamaan edes jonkinlaista vertaistukea muille psyykkisesti sairaille.